Lapintaikaa ja Luonnonvoimaa

Idea taidenäyttelyn pitämisestä syntyi viime talvena, kun huomasin Oulun kaupungin kirjastolla haun seuraavan talven näyttelyistä. Hetken intuitiosta tein haun, oihan minulla paljon materiaalia, jota en ollut vielä hyödyntänyt missään. Ilokseni minut hyväksyttiin näyttelyn järjestäjäksi. Alkoi suunnittelu, miten näyttelyn toteuttaisin.  Lapin taikaa ja Luonnon voimaa näyttely sisältää taulujani, valokuviani, sekä Luonnosta löydettyjä aarteita. Se on matka Oulusta Inariin. Se on kunnian osoitus Pohjoisen luonnolle. Lapin luonnossa on jotain pyhän mystistä ja voimauttavaa, jota haluan jakaa näyttelyn kautta muillekkin. Näyttely kestää 11.12.2019-2.1.2020 Oulun kaupungin kirjastossa. Tammikuun se on Utajärven kirjastossa.  Lajittelin näyttelyn neljän vuodenajan mukaan: talvi, kevät, kesä, syksy. Ensimmäiseen vitriiniin tulivat valokuvani. Tein ne kollaasiksi, koska kuvia oli paljon ja ne olisivat vieneet yksittäisinä kuvina paljon tilaa. Kuvat ovat kauniita muistoja eri paikoi

Päätin lähtea mato-ongelle Inarin Pyhäjärvelle. Tuttu vene odotteli rannassa käyttäjää. Olin varustautunut myös pelastusliiveillä, vaikka oli tyyntä, ilma saattoi muutua hetkessä tuuliseksi ja tehdä vaahtopäät levottomiksi.  Oli syyskuu. Lehdet kellertivät hieman, mutta paras ruska odotutti vielä. Laituri nökötti yksinäisenä rannalla, odottaen seuraavaa kesää. Niin tein minäkin. Luonto oli kaunis joka vuodenaikana, mutta Lapin lyhyessä, yöttömässä yössä oli jotain niin taiaomaista, ettei sitä voinut selittää.  Soudin kauemmas rannasta, järvelle. Koetin onkia veneestä, mutta ei merkkiäkään kaloista. Pilvien liikkeitä sain sen sijaan ihailla, ne lipuivat avaran taivaankanne yli, muodostaen erilaisia kuvioita.  Soudin vastarannalle. Koetin kalaonneani maalta. Odottelin, odottelin, mutta koho ei värähtänytkään. Se vain kellui keimaillen  veden pienessä liplatuksessa. Muutama vesilintu kävi uteliaana tarkistamassa pesimäseutunsa turvallisuuden. Mikäpä siinä oli onkiessa, va

On syyskuinen lämmin ilta Angelissa. Olen päättänyt löytää mustikoita piirakkaan, ehkäpä myös pakastimeen. Kävelen läheistä metsätietä tutulle suolammelle, jonka ympärillä kohoaa mäntymetsä. Uskon mustikoita löytyvän  sieltä. Katselen ympärilleni. Suomaisema karheine kivineen, pehmeine hetteineen ja vaivaiskoivuineen on aina yhtä kiehtova. Huomaan syksyn läheisyyden. Värit ovat muuttuneet kellertävimmiksi. Tuulen tuomissa tuoksuissa on aavistus tulevasta talvesta.  Lapin metsissä liikkuessa törmään usein luihin. Nyt huomaan sammalten ja varpujen lomassa poron pääkallon. Jotain taikaa siinä on. Poroja on niin paljon, että väkisinkin aina jonkun maallinen elämä päättyy. Toisaalta miksipä suremaan, nuo Lapin eläimet ovat saaneet elää villinä ja vapaina erämaassa. Syntyä ja kuolla kotonaan.  Maaruska Lapissa on ihmeellisen voimallinen. Näen jo pienen siivun siitä mitä on tulossa, kun syksy etenee ja kesä vaihtuu talveksi. Punaisena hehkuvat varvut sokaisevat loistol

Värien hehkua Olen aina pitänyt Terttu Jurvakaisen taiteesta. Hänen värikylläiset öljyväri-maalauksensa ovet puhutelleet minua vuodesta toiseen, ja useana kesänä olenkin vieraillut Tertun taidegalleeriassa Muhoksella, 35 km päässä Oulusta. Tämän taiteilijan tauluissa on abstraktisuutta ja esittävyyttä sekaisin. Mitä kauemmin niitä katsoo, sitä enemmän niistä löytyy eri ulottuvuuksia ja hahmoja. Jokainen näkee ne omalla tavallaan. Taulut syttyvät elämään. Tauluissa on sielu.  Terttu Jurvakaisen omien taulujen lisäksi tiloissa on mm. grafiikkaa, veistoksia ja lasitöitä vierailevilta taiteilijoilta. Tilat ovat avarat ja luonnonvaloa tulvii sisään suurista ikkunoista, joita tuntuu olevan kaikkialla. Oman lisänsä rauhaisaan tunnelmaan tuo glassinen musiikki ja veden solina. Onpa tilassa flyygelikin. Taiteen katselun lomassa voi juoda kupin kahvia ja nauttia kakkupalan. Nämä kuuluvat pääsylipun hintaan.  Entiten minua puhuttelee teos nimeltä Aavistus keväästä. Se tumman sinine

Makkaranpaistoa ja sääskien karkoitusta Inarissa Makkaranpaisto Inarissa osottautui yllättävän haasteelliseksi tehtäväksi. Sääskiä oli nimittäin vielä heinäkuun lopussakin todella paljon. Oululaisella, kaupunkilaisella ihmisellä ulos ei ollut mitään asiaa ilman kunnon sääskihattua ja paksuja vaatteita. Paikallisten poromiesten mukaan sääskiä ei edes ollut paljoa, oli ollut enemmänkin. Niin, ainoa paikka muuten, missä saattoi nauttia auringonpaisteesta ilman sääskiä, oli aava järvi, vene vaan sinne ja ankkuri pohjaan.  Päälaella kävi kauhea kuhina ja ininä. Jo kymmenen kertaa kymmenen sentin alueella laskin olevan parikymmentä sääskeä. Tuntui, että ne menivät läpi vaatteista, ja pujottautuivat pistämään pienemmästäkin raosta. Ihoa kutitti jo aiemmat sääskien syömät. Kutitti, vaikka olin laittanut ihoa rauhoittavaa voidetta. Veriläiskiä ja lintattuja sääskenraatoja löytyi vaatteista sieltä täältä. Olo ei ollut kovinkaan hehkeä.  En suosinut sääskimyrkkyä yleensä, kun se oli

Matka Ukonsaarelle Matka Inarinjärven Ukonsaarelle oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen. Saari on inarinsaamelaisille pyhä paikka, seita, jossa on aikoinaan palvottu miespuolista Jumalaa Ukkoa, Äijihiä. Mantereen puolella on puolestaan ollut Akku, naispuolinen Jumala. Vain miehet ovat päässeet tuolle Ukonsaarelle, naiset Akku-saarelle. Ukonsaari on 30 metriä korkea, sen huipulle pääsee nykyisin portaita pitkin.  Saaren päälle kiivetessä mielikuvitus laukkaa entiseen aikaan. Voin vain kuvitella miten jännittävää on ollut venematka Ukonsaarelle suuren Inarinjärven poikki, 11 kilometrin päähän mantereesta. Kuinka sää on voinut muuttua hetkessä. Ja miten jännitävää on ollut astua saarelle, mennä sen onkaloihin, joissa uhrimenoja on pidetty. Jumalaa on lepytetty eri keinoin: eläinten luilla, sarvilla, kalapäillä jne. Poromiehet, peuranpyytäjät ja kalastajat ovat kukin tuoneet omat uhrilahjansa. Uhrilahjoja on löytynyt saaren luolista, vanhimmat niistä on arvioitu olevan jopa

Kivien kertomaa Kivet ovat kiehtovia. Varsinkin Lapissa kivet ovat erityisen kauniita. Tuntuu kuin niiden pintoihin muodostuneilla kuvilla olisi ihan oma salainen tarinansa kerrottavaksi meille ihmisille. Mitä kauemmin niitä tuijottaa, sitä enemmän ne alkavat elää.  Tässä kuvassa näen kartan, suomalaisen maiseman, suon, suolammen. Sellainen on ihan lähelläni, Inarin mökillä. Rentoutumuspaikka, jossa on aivan hiljaista, jossa vain kuukkelit tulevat tervehtimään. Ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan kokeakseen rauhaa. Tämä blogi on kirjoitettu näistä maisemista. Laskuvarjohyppääjä! Kuvassa silmiini näyttäytyy laskuvarjohyppääjä. Aikamoista tuntemattomaan hyppäämistä elämä välillä onkin. Itse vaihdoin kevään aikana sekä Oulun kotini että työpaikkani fyysistä olinpaikkaa. Blogiakaan en ehtinyt päivittää, nyt ahkeroidun siinä.  Tässä kuvassa näen ilmiselvästi tähtiä. Lumitähtiä. Ne vievät välittömösti lapsuuteen. Istuin mummolan vintin portailla ja katselin

 Koiteli on ollut minulle tuttu paikka jo lapsesta saakka Opin siellä myös uimaan. Koiteli on vain puolen tunnin ajomatkan päässä Oulusta, joten sinne on helppo piipahtaa. Riipusillat yhdistävät koskien ja kallioiden ympäröimiä, viihtyisiä saaria. Joka vuodenaika antaa paikalle oman ainutlaatuisen leimansa. Koitelissa on paljon puiden muodostamia portteja,  tuntuukin kuin astuisi toiseen maailmaan, maailmaan, jossa on helppo ajatella.  Koski ei koskaan nuku, ei edes talvella. Vaikka sen äänessä on elämänvoimaa, se myös rauhoittaa. Toiminta ja lepo. Niiden välillä myös itse tasapainoittelen. Usein touhuan niin paljon, että väsähdän sitten täysin, ja menee aikaa, ennen kun saan uudelleen tekemisen meiningistä kiinni. Saatan haukkua itseäni laiskaksi. Kumpa osaisin tuolloin olla armollisesmpi itselle, molempia tarvitaan, toimintaa ja lepoa.   Koitelissa on myös nuotiopaikkoja. Lämpöä tarvitaankin, sillä paikassa on aina kylmä. Veden läheisyys kostuttaa ilman, tehd