Talvipäivä Koitelissa

 Koiteli on ollut minulle tuttu paikka jo lapsesta saakka Opin siellä myös uimaan. Koiteli on vain puolen tunnin ajomatkan päässä Oulusta, joten sinne on helppo piipahtaa. Riipusillat yhdistävät koskien ja kallioiden ympäröimiä, viihtyisiä saaria. Joka vuodenaika antaa paikalle oman ainutlaatuisen leimansa. Koitelissa on paljon puiden muodostamia portteja, tuntuukin kuin astuisi toiseen maailmaan, maailmaan, jossa on helppo ajatella. 

Koski ei koskaan nuku, ei edes talvella. Vaikka sen äänessä on elämänvoimaa, se myös rauhoittaa. Toiminta ja lepo. Niiden välillä myös itse tasapainoittelen. Usein touhuan niin paljon, että väsähdän sitten täysin, ja menee aikaa, ennen kun saan uudelleen tekemisen meiningistä kiinni. Saatan haukkua itseäni laiskaksi. Kumpa osaisin tuolloin olla armollisesmpi itselle, molempia tarvitaan, toimintaa ja lepoa.  

Koitelissa on myös nuotiopaikkoja. Lämpöä tarvitaankin, sillä paikassa on aina kylmä. Veden läheisyys kostuttaa ilman, tehden siitä erityisen purevan, varsinkin talvella. Pakkasta oli kahdenkymmenen viiden asteen paikkeella, mutta paistoin makkaraa, tukka oli todellakin huurussa. No, sekös riemastutti kiinalaisia turisteja, he ryntäsivät ottamaan tilanteesta kuvia. Hulluja suomalaisia!

Ihailen usein puiden runkoja. Lepän harmaa-oranssi väritys on mielestäni erityisen kaunis. Tällä lepällä oli vielä huikea, jäinen huntu kaarnansa päällä. Mietin, miten moninaisia luonnon taideteokset ovat, ja kuinka samat asiat lumoavat kerta toisensa jälkeen. Pohdin, mikä ihmisen luoma viehättää samalla tavoin, kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen. En keksinyt sellaista. Luojan luomuksissa on enemmän pysyvyyttä, ihmisten kertakäyttöisyyttä. 

Puiden latvat ovat kiehtovia. Koitelissa on paljon erityisen suuria, vanhoja puita. Ne kurkottavat itsevarmasti kohti taivaan sineä. Tunnen niiden läheisyydessä puhdasta, voimakasta energiaa, elämänkokemusta, jota vain vanhat viisaat voivat jakaa. Sitä haluan itselleni. Noista puista, vanhoista ihmisistä. Edesmenneistäkin. Ehkä isovanhempieni sielut ovatkin noissa, vanhoissa puissa.

Auringon säteet siivilöityvät kauniisti puiden runkojen lomitse, pidentävät varjoja hetki hetkeltä. On aika lähteä kotiin, jättää Koiteli haikein mielin. Tiedän palaavani sinne uudelleen ja uudelleen, ajattelemaan.

Missä on sinun maailmasi, jossa on helppo ajatella, ja mitä silloin mietit?