Ongella Pyhäjärvellä

Päätin lähtea mato-ongelle Inarin Pyhäjärvelle. Tuttu vene odotteli rannassa käyttäjää. Olin varustautunut myös pelastusliiveillä, vaikka oli tyyntä, ilma saattoi muutua hetkessä tuuliseksi ja tehdä vaahtopäät levottomiksi. 

Oli syyskuu. Lehdet kellertivät hieman, mutta paras ruska odotutti vielä. Laituri nökötti yksinäisenä rannalla, odottaen seuraavaa kesää. Niin tein minäkin. Luonto oli kaunis joka vuodenaikana, mutta Lapin lyhyessä, yöttömässä yössä oli jotain niin taiaomaista, ettei sitä voinut selittää. 

Soudin kauemmas rannasta, järvelle. Koetin onkia veneestä, mutta ei merkkiäkään kaloista. Pilvien liikkeitä sain sen sijaan ihailla, ne lipuivat avaran taivaankanne yli, muodostaen erilaisia kuvioita. 

Soudin vastarannalle. Koetin kalaonneani maalta. Odottelin, odottelin, mutta koho ei värähtänytkään. Se vain kellui keimaillen  veden pienessä liplatuksessa. Muutama vesilintu kävi uteliaana tarkistamassa pesimäseutunsa turvallisuuden. Mikäpä siinä oli onkiessa, vaikkei saalista tullutkaan. 

Katselin järven takana siintäviä tuntureita. Etsiskelin merkkejä poroista, nyt niitä ei näkynyt. Poromiehet olivat kertoneet törmänneensä karhuunkin, minä en sellaista toivonut näkeväni. Karhun kuulemma vaistosi tuoksusta. Muutaman kerran olin löytänyt maastosta karhun ulostetta. Nyt maata peitti ruskan punertamat varvut. 

Takanani oli suomaastoa. Heteikköä, kuusia, mäntyjä ja muutama kelohonka. Katselin ympärilleni. Pienen matkan päässä tiesin olevan Seitan, saamelaisten pyhän paikan, jossa oli palvottu Jumalia uhrimenoin. Menoin, joista ei mielellään puhuttu. 

Mato-onginta päättyi tyhjiin käsiin. Sen sijaan mieli oli levännyt. Olin saanut nauttia kauniista maisemista ja luonnon rauhasta. Tuulikin oli pysynyt suotuisana, joten soutaminen takaisin sujui leppoisasti. 

Mutta koska kalaa olin lähtenyt pyytämään, sitä halusin syödä. Onneksi pakasteessa oli paikallisen pyytämää siikaa. Pian kala jo tirisikin paistinpannulla voissa. Ja ai, kuinka hyvältä se maistuikaan. Olin tyytyväinen.