Lapintaikaa ja Luonnonvoimaa

Talviaamu Angelissa aukesi puolipilvisenä. Päätin lähteä pilkille läheiselle Pyhäjärvelle. Onneksi sinne oli tehty jälki moottorikelkalla, sillä polun sivulle astuessa paljastui totuus lumen tilasta, sitä oli haaruksiin saakka ja se oli märän sohjoista. Alhaalla rannassa odottikin tuttu tunturi ja sen kyljessä oleva järvi sekä joen suisto. Vesistö oli jo puolisula. Oli tiedettävä mihin astui. Tein muutamia reikiä poralla joelle niihin kohtiin, missä ei ollut vielä sulaa. Vaikka jää oli jo pehmeää, reijän saaminen oli työsevää hommaa. Olin kuullut paikallisilta kalamiehiltä, että tästä jokisuistosta sai keväällä saaliikseen kutemaan noussutta siikaa. Tosin epäilin, että ajankohta taisi olla hieman aikainen siihen hommaan.  Pilkkivapoja uistimineen löytyi vanhasta navetasta peräti neljä, eli oli tällä joella ja järvellä kalastettu aiemminkin entisten mökin omistajien toimesta. Kaupungista olin tuonut keinotekoisia matoja syötiksi koukkuun. Matojen haju oli kyllä yhtä kuvottava

Korona ja kaupunki tuntuu ahdistavalta. On pakko päästä pois, hetkeksi, hengähtämään Inarin erämaahan, Angeliin. Sitä se onkin. Lepoa, hiljaista lepoa. Ei ihmisiä missään. Luonto ja vanhat rakennukset elavät kuten ennenkin. Ei tietoakaan maailmaa mullistaneesta ilmiöstä. Tunnen olevani turvassa. Pyhäjärvi aukenee kauniin lumisena huhtikuun auringossa. Sen takana kohoavat tunturit. Jossain siellä takana on myös Muotka tunturin erämaa, luonnonsuojelu alue. Tunnen oloni pieneksi tuossa avarassa maisemassa, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Näen eläinten jälkiä siellä täällä: ketun, poron ja jäniksen. Ei ihmisen. On aivan hiljaista. Vain hento tuuli suhisee ilmassa, kuin rauhoittavaa musiikkia soittaen. Pakkasta muutama aste. Minua viehättävät erityisesti Lapin vaivaiskoivut. Ne ovat pisimmilläänkin hieman miestä korkeampia. Niiden runko on vänkkyrä ja oksia sojottaa sinne sun tänne. Muuten niin valkoisen maiseman kontrastina heijastuvat koivun runkojen mustat läiskät. Niitä tuijot

Joulun välipäivinä minulle tuli mahdollisuus mennä Inariin porotilan vahdin apulaiseksi isäntäväen ollessa muualla. Tilalla odotti seitsemän kotiporoa aitauksessa. Päivällä ne suorittivat tehtäväänsä turistien viihdyttäjinä; söivät rehua kädestä ja antoivat valokuvauttaa itseänsä.  Porotilan vahteina oli tietysti myös koiria. Käpy ja Roi viihtyivät mieluiten ulkona, niiden turkki olikin pakkasen paksuntama, kiiltävä ja komea. Nämä vuotuiset veljekset haukkuivat poroja liian lähelle tulevat metsäneläimet hetkessä tiehensä. Olin kuullut juttuja poroja raatelevista ahmoista ja susista, joista poromiehet eivät luonnollisesti pitäneet lainkaan. Nämä mainiot vahti-koirat saivat ruokansa heti aamusta. Sitten päivä kuluikin keskenään telmiessä, ja kai ne haaveilivat metsästysretkistä isäntänsä kanssa.  Tila sijaitsi keskellä metsää, rauhaisalla paikalla, järven rannalla. Sitä ympäröivät kuuset, männyt ja koivupuut, jotka lumen painosta taivuttivat oksansa metsäneläinten suojaksi. L