Tekstit

Talvipäivä Koitelissa

Kuva
Ihailen usein puiden runkoja. Lepän harmaa-oranssi väritys on mielestäni erityisen kaunis. Tällä lepällä oli vielä huikea, jäinen huntu kaarnansa päällä. Mietin, miten moninaisia luonnon taideteokset ovat, ja kuinka samat asiat lumoavat kerta toisensa jälkeen. Pohdin, mikä ihmisen luoma viehättää samalla tavoin, kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen. En keksinyt sellaista. Luojan luomuksissa on enemmän pysyvyyttä, ihmisten kertakäyttöisyyttä. 

Puiden latvat ovat kiehtovia. Koitelissa on paljon erityisen suuria, vanhoja puita. Ne kurkottavat itsevarmasti kohti taivaan sineä. Tunnen niiden läheisyydessä puhdasta, voimakasta energiaa, elämänkokemusta, jota vain vanhat viisaat voivat jakaa. Sitä haluan itselleni. Noista puista, vanhoista ihmisistä. Edesmenneistäkin. Ehkä isovanhempieni sielut ovatkin noissa, vanhoissa puissa.

Auringon säteet siivilöityvät kauniisti puiden runkojen lomitse, pidentävät varjoja hetki hetkeltä. On aika lähteä kotiin, jättää Koiteli haikein mielin. Tiedän …

Viherkasvit

Kuva
Rakastan viherkasveja. Ne ovat kauniita. Niitä on minulla joka paikassa. Kasvien nimistä en ole varma, niimpä en niitä tähän laita. Viherkasvit tuovat luonnon sisälle, lähelleni, silloinkin kun en pääse ulos. Pörrö-kissan lempipaikka on makuuhuoneen ikkunalaudalla, kasvien takana piilossa. Tuon rottinkisen kukkatelineen ostin viidellä eurolla kirpparilta.
Olohuoneen vanhat pullot ovat saaneet seurakseen Ikean poistopisteestä pelastetut viherkasvit. Poistopisteet ja alennusmyynnit ovatkin oiva paikka hankkia edullisia kasveja.
Vanhojen esineiden seuraksi sopivat erinomaisesti viherkasvit. Putkiradio toimittaa hyvin kukkapöydän virkaa.
Roikkuvat viherkasvit ovat jostain syystä suosikkejani. Niitä voi laittaa vaikkapa kaappien tai vitriinien päälle. Ehkäpä edellisessä elämässä olen elänyt Italiassa.
Tämän lypsyjakkaran pelastin mummolan vanhasta navetasta. Sen päälle nostin kukkakorin, jossa on sekä eläviä kasveja että risukimppu.
Minulla ei ole hajuakaan, miksi jotkut viherkasvit menes…

Lähi-luonto

Kuva

Pörrö

Kuva
Minun nimeni on Pörrö. Olen tyttökissa. Minä synnyin huhtikuussa - 18. Tähän perheeseen minut tuotiin juhannuksen jälkeen. Kesän lempipaikka Angelissa oli vanhan astiakaapin pannualunen. Sen päältä oli turvallista katsella maailmaa.
Ihmeellistä oli etenkin suuri piha. Porrasta pidemmälle en heti uskaltautunut lähteä. Sääskiä ja kärpäsiä oli kiva jahdata, vaikkei niitä kiinni saanutkaan.
Kanaa hyytelössä on lempiruokani. Sen jälkeen on mukava köllähtää päiväunille auringon lämpöön.
Ikkunasta on kiva katsella ulos ja haaveilla.

Kissat ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka. Viettäessäni kesiä mummolassa, kissat olivat osa maalaistalon arkea. Niillä oli myös hyödyllinen tehtävä pyydystä navetasta hiiriä. Olin silloin äärettömän allerginen kissoille, mutten malttanut pitää näppejäni erossa niistä. Ja se kannatti, sain siedätyshoitoa, en ole enää allerginen kissoille. 
Kissojen sielunelämästä on mahdotonta päästä perille. Ne ovat itsenäisiä ja oikukkaita olentoja. Tekevät kuten haluavat. V…

Hailuoto

Kuva
Oulussa ollessa, on hakeuduttava luontoon säännöllisesti. Yksi minulle tärkeistä paikoista on Hailuoto. Merimatka lautalla Hailuotoon kestää Oulunsalon rannasta puoli tuntia, toinen puolituntia menee kun ajaa Marjaniemen satamaan.
   Marraskuussa käydessä ne muutama ravintolat joita siellä on, olivat kiinni. Onneksi Shellin huoltoasema oli auki ja sain sieltä kaipaamani kahvikupposen. Sen tarjoili vanha pariskunta, joka oli pitänyt paikkaa koko ikänsä, myös sisustus oli suoraan lapsuudesta seitsemänkymmentä luvulta. Olin liikuttunut, jonkun koko elämä oli siinä, edessäni
  Hailuodossa on ihan oma tunnelmansa. Tienvarren talot ovat vanhoja maalaistaloja navettoine ja aittoineen. Marjaniemen sataman pienet, punaiset kalastaja torpat ovat vertaansa vailla. Ja tietenkin on kalastaja veneitä, kalan tuoksua ja lokkeja. Hailuodossa asuu paljon taiteilijoita, ja se huokuu energiasta. Luontoa on kunnioitettu asumisessa, kaikkialla on tilaa.     Marjaniemessä hiekkarantaa on silmin kantamattom…

Maalaamassa

Kuva
Torstai on maalauspäivä. Olen käynyt Limingan taidekoululla maalamassa jo kolmena talvena, enemmän tai vähemmän.
   Olin jo kauan haaveillut tuosta taidekoulusta, kunnes rohkaistuin menemään sinne kevätalveksi -17. Haave toteutui koulutusrahaston maksamalla tuella. Korvaus ei ollut järin suuri, olin köyhä, mutta koin eläväni rikasta elämää. Sain tehdä sitä mitä rakastin.
   Tuo kevät talvi oli yksi elämäni parhaista. Aamulla ei väsyttänyt nousta, kun tiesin pääseväni omaan työpisteeseen, jossa maaalukset odottivat. Olin vapaalinjalla, ja sitä se nimensä mukaisesti olikin; vapaata maalaamista omista mielenkiinnoista käsin. Muut samanhenkiset ihmiset ja opettaja toivat energian, jota yksin maalatessa ei olisi voinut saavuttaa.
    Olen jatkanut maalaus-harrastusta epäsäännöllisen säännöllisesti, niin että käyn maalaamassa tortaisin. Maksua se tekee n. 70e kuukaudessa, sisältäen työtilojen ja opetuksen lisäksi ruuan.
    Maalaamisessa tunteet kulkevat vuoristorataa. Olen joutunut oppima…

Kaamos

Kuva
Saavuin tapaninpäivän iltana Angeliin. Yö oli pilkkopimeä, niin pimeää en ollut ikinä ennen nähnyt. Seuraavana aamupäivänä lähdimme kävelemään metsätietä tutulle lammelle. Pakkasta oli sopivasti viidentoista asteen tienoilla. Lunta ei ollut vielä kymmentäsenttiä enempää, mutta maaston mäkisyys tuntui raskaalta kävellä, vaatetta oli ilmiselvästi liikaa. Päivän kirkkain hetki oli puolenpäivän ja kahden välissä. Aurinkoa ei todellakaan näkynyt kaamosaikaan, mutta taivas kaunis, värjäytyen sinisen ja violetin eri sävyistä. Makoilimme lumessa katsellen puun latvoja. Oli aivan hiljaista. Mieli tyhjeni huolista, sen täytti syvä rauha. Vain tämä hetki. Olin kiitollinen, että sain olla siinä.  Kävelyretken jälkeen laskeuduimme mäkeä alas rantaan. Kodan puut töököttivät pystyssä tutuilla paikoillaan, niiden päälle on tarkoitus laittaa kangas suven tultua. Nuotion sytyttäminen kosteista puista vaati taitoa; on vuoltava puukolla puu lastuille, jotta tuli saa tarttumapintaa ja puhallettava sopiva…