Porovahtina Inarissa

Joulun välipäivinä minulle tuli mahdollisuus mennä Inariin porotilan vahdin apulaiseksi isäntäväen ollessa muualla. Tilalla odotti seitsemän kotiporoa aitauksessa. Päivällä ne suorittivat tehtäväänsä turistien viihdyttäjinä; söivät rehua kädestä ja antoivat valokuvauttaa itseänsä. 

Porotilan vahteina oli tietysti myös koiria. Käpy ja Roi viihtyivät mieluiten ulkona, niiden turkki olikin pakkasen paksuntama, kiiltävä ja komea. Nämä vuotuiset veljekset haukkuivat poroja liian lähelle tulevat metsäneläimet hetkessä tiehensä. Olin kuullut juttuja poroja raatelevista ahmoista ja susista, joista poromiehet eivät luonnollisesti pitäneet lainkaan. Nämä mainiot vahti-koirat saivat ruokansa heti aamusta. Sitten päivä kuluikin keskenään telmiessä, ja kai ne haaveilivat metsästysretkistä isäntänsä kanssa. 

Tila sijaitsi keskellä metsää, rauhaisalla paikalla, järven rannalla. Sitä ympäröivät kuuset, männyt ja koivupuut, jotka lumen painosta taivuttivat oksansa metsäneläinten suojaksi. Lumella vilisti, oravan, jäniksen, ketun, hiiren ja lintujen jälkiä. Ja tietysti porojen, olivathan suurin osa poroista vapaina luonnossa. 

Päivä oli kirkkaimmillakin hämärän sininen Lapin kaamoksessa. Moottorikelkat kuljettivat turisteja metsää ja jäätä pitkin poroja katsomaan. Kelkan jälkiä saattoi kävellä lähimaastossa, sen sijaan muualla lunta oli haaruksiin saakka. Pakkasta oli kymmenen asteen molemmin puolin. 

Ulkona varpaita alkoi kipristää. Porotilan rantaan rakennettu kota toimi lämmittelypaikkana. Sen keskellä roihusi tiiliskivien keskellä nuotio ja seinustoja kiersivät porontaljoilla vuoratut penkit. Kodassa turistit saattoivat lämmitellä, juoda kupin kuuma marjamehua ja kuunnella tietoiskun porojen hoidosta tilan oppaalta. 

Sen päivän turistit olivat lähteneet, ja saatoin istuskella kaikessa rauhassa kodassa tulta tuijotellen. Paistoin makkaran ja join mehua. Ikkunasta siinsi järvi, tunturi ja metsää. Poromiehet tunsivat nuo seudut kuin omat taskunsa, ja menivät sinne kelkoillaan säässä kuin säässä. Huolehtivat tärkeimmästä omaisuudestaan, poroistaan. 

Halusin nähdä auringon. Se ei ollutkaan ihan helppoa kaamoksessa. Inari oli kuitenkin laaja paikkakunta ja säätilat saattoivat vaihdella huomattavastikkin. Jos jossain oli pilvistä, toisaalla oli selkeää. Selkeä taivas löytyikin kahden tunnin ajomatkan päästä. Ajomatkoja ei tuolla laskettu, ne olivat aina pitkiä. Katsoin lumoutuneena puoleksi jäätynyttä järveä, ja taivaanrannalla häämöttävää valoa. Olin todellakin nähnyt auringon. Tai oikeastaan sen kajon. Kaamoksen kirkkaimman hetken. 

Jos jossain taivas oli keltasella ja jopa vihreällä väritetty, toisaalla se oli violetin eri sävyillä kyllästetty. Taivaan eri sävyt olivat ihastuttavia. Ne toivat hetkeksi taianomaisen tunnelman muuten niin pimeään tienooseen. Hämärää valoa olin laskenut kestävän kolmisen tuntia, kello 11-14 välillä saattoi jotenkin nähdä. Muuten oli pilkko pimeää. 

Iltasella poroaitaukset siivottiin papanoista ja porot saivat jäkälää ja rehua syödäkseen. Appeet leviteltiin ympäri aitausta, jotta kullakin porolla oli oma reviirinsä syödä. Työt tehtiin otsalampun varassa. Tähdet tai revontulet valaisivat Lapin maisemaa, mutteivät sinä iltana. Tämä poro omasi kookkaan komeat sarvet. Kevään tultua sekin taistelisi toisten urosten kanssa naaraiden suosiosta ja sarvia tarvittiin.

Päivän päätteksi pakkanen kiristyi. Oli ihana mennä lämpimään pihamökkiin, joka oli majapaikkani. Sisällä lämpöä toi kaminaan sytytetty tuli ja valoa lyhtyihin sytytetyt kynttilät. Teekupposen ja voileivän jälkeen luin hetkisen kirjaa viltin alle kääriytyneenä. Tuumin elämän olevan aika mukavaa. Se oli parhaimmillaan yksinkertaisista, kiirettömistä asioista nauttimista. Olin kiitollinen, että olin saanut tuon kokemuksen, olla porovahtina Inarissa. Noihin mietteisiin oli hyvä nukahtaa.